Kiinan kadotetut tyttäret
”Kumei katsoi vesiastiaa, jonka kätilö oli laittanut
valmiiksi ennen synnytystä. Se oli ”onnettomuudentappovesi” tyttövauvan
hukuttamista varten. Jos lapsi olisi ollut poika, vettä olisi tarvittu lapsen
pesemiseen; silloin se olisi ollut ”juurtenkasteluvettä”. Kumei tiesi, että
hänen velvollisuutensa oli päättää tyttärensä elämä hukuttamalla tämä
vesiastiaan, ja niin hän myös teki.”
”Lopetettuaan kertomuksensa Kumei kysyi itkien:
”Mikseivät minun tyttäreni olisi voineet elää? Miksi minun oli surmattava omat
tyttäreni? Kunpa he olisivat saaneet maistaa edes yhden lusikallisen sitä
herkullista syntymäpäiväkakkua, edes yhden lusikallisen! Kunpa he olisivat
saaneet pukea ylleen sellaisen kauniin mekon, vaikka vain yhdeksi päiväksi!”
On niin paljon päässä surisevia ajatuksia ja
kuitenkin samalla sanaton olo. Aloitan faktoista, se on helpompaa ison asian
äärellä. Kiinan kadotetut tyttäret
on Pekingissä 1958 syntyneen naistoimittajan, Xinranin teos, joka on ilmestynyt
suomeksi vuonna 2013. Xinran asuu nykyään Lontoossa, mutta on viettänyt
lapsuutensa ja ison osan aikuisuuttaan kommunistisessa Kiinassa
kulttuurivallankumouksen ja muiden poliittisten myllerrysten jaloissa. Hän
tietää, mistä kirjoittaa. Radiotoimittajavuosinaan Xinran kierteli ympäri
Kiinaa ja kokosi jälkikäteen kirjoiksi tapaamiensa naisten tarinoita. Kiinan
kadotetut tyttäret ei ole
fiktiivinen vaan tarinat ovat tosia. Siksi ne niin itkettävätkin. Suosittelen
tätä kirjaa kaikille, myös herkille, ja toivon, että se saisi särkeä sydämesi
mutta avata silmäsi.
Kiinan kadotetut tyttäret koostuu kymmenestä koskettavasta tarinasta,
joidenkaltaisia tuhannet ja taas tuhannet kiinalaisnaiset kantavat sisällään.
Xinranin toinen suomeksi julkaistu kirja Vaiennetut äänet. Kiinalaisia
naiskohtaloita. (2003) keskittyy
enemmän naisten asemaan Kiinassa kun taas Kiinan kadotetut tyttäret liikkuu samalla alueella, mutta painopiste on äitien
ja tytärten suhteella. Teos avaa mielenkiintoisen ikkunan Kiinan lähihistoriaan
ja pureutuu kiinalaisten naisten salattuun elämään politiikan ja perinteiden
puristuksissa. Monet kertomukset ovat 1990-luvulta tai hieman aiempaa. Fanitan
Xinrania myös journalistina erittäin paljon. Hän on todella ollut toimittaja
kokonaisvaltaisesti: tarttunut aiheeseen tai ihmiseen uteliaisuuttaan aina
sellaisen tavatessaan ja kerännyt kuin huomaamattaan upean kokoelman koskettavia,
ennen kuulemattomia tarinoita.
””Se oli elävä lapsi!” sanoin ääni täristen ja osoitin
likasankoa. Olin edelleen niin poissa tolaltani, etten kyennyt liikkumaan. ”Ei
se ollut lapsi”, nainen oikaisi. ”Mitä tarkoitatte – ettei se ollut lapsi?
Minähän näin sen omin silmin!” En ymmärtänyt, miksi kyläpäällikön vaimo
valehteli minulle niin röyhkeästi! ”Ei se ole lapsi. Jos se olisi, me
huolehtisimme siitä”, nainen keskeytti. ”Se on tyttövauva, emmekä voi pitää
sitä.””
Xinran kuvaa riipaisevasti, kuinka tyttölapsen
mahdollisuudet ylipäätään jäädä henkiin puhumattakaan onnellisesta elämästä
ovat Kiinassa olleet näihin päiviin asti (ja monella tavalla ja alueella
edelleen) hyvin pienet. Kirjassa kuvataan hyvin perheiden realismia
jättiläismaassa, jossa noudatetaan tiukkaa yhden lapsen politiikkaa: jos lapsia
tiedetään olevan yhtä enemmän, töiden ja lapsen koulupaikan saamisesta sekä
perheen elättämisestä tehdään byrokratian avulla käytännössä mahdotonta.
Harvalla on varaa maksaa suurta summaa toisen lapsen synnytysluvasta.
Maaseudulla, jossa lapsimäärän
valvonta on kaupunkeja löyhempää, sanelevat ikivanhat kiinalaiset perinteet,
kuka saa jäädä henkiin. Erityisesti esikoisen oli vielä 1990-luvulla lähes
pakko olla poika. Jos tyttöjä syntyi perättäin, ne pakahdutettiin eli tapettiin
heti synnyttyään. Sydämettömin tapa oli viskata elävä tyttövauva suoraan
likasankoon tai tunkiolle kuolemaan. Miksi? Kahden tuhannen vuoden takaa
periytyvä maanjakosysteemi ei laske tyttövauvaa lapseksi, joten ylimääräistä
maata ei saa tytön synnyttyä. Ilman maata ei voi viljellä eikä ole ruokaa.
Köyhällä maaseudulla henkiin jätetyt tytötkin kuolevat usein myöhemmin nälkään.
Poika tarvitaan maatilan jatkajaksi, suvun juurien vahvistajaksi ja - mikä
pöyristyttävintä - ”Ilman poikaa ei ole ketään polttamassa suitsuketta
esi-isien alttarilla”.
Pojaton maanviljelijäperhe
tuottaa suunnattoman häpeän appivanhemmilleen ja kuolleille esi-isille, joiden
Manalasta uhkuvaa vihaa pelätään. Se on kammottavaa: kuolleiden esi-isien takia
uusi sukupolvi tyttövauvoja ei saa elää! Perinne tuntuu kiroukselta, josta ei
uskalleta päästää irti. Tyttö on häpeä ja onnettomuus koko suvulle. Apen ja
anopin viha leijuu miniän yllä niin kauan kunnes perijä syntyy. Tyttölasten
äitiä halveksutaan maaseudulla syvästi, poikien äitiä kiitellään.
Tyttövauvansa menettäneet äidit vaikuttavat kylmiltä
mutta eivät ikinä unohda kokemaansa. He eivät tee tekojaan siksi, että
haluaisivat vaan siksi että heidät pakotetaan siihen. Jos he eivät itse pysty,
eivät henno, anoppi tai kätilö tarttuu toimeen. Kirjassa eräs vanha kätilö
muistelee urallaan tapahtuneita pakahduttamisia: ”Joskus panin merkille,
että lapsen äiti oli erityisen kaunis, ja ajattelin, miten kaunis vauvastakin
olisi tullut ja olin hirveän pahoillani.”
Onnekkaimmat epätervetulleet
tyttövauvat päätyvät vaatimattomaan orpokotiin tai länsimaihin adoptoitavaksi.
Mutta äiti kantaa aina sydämessään tyttärensä kokoista aukkoa. Kiinalaiset
äidit kaipaavat tyttäriään, itkevät itsensä uneen. Jotkut ovat niin
lohduttomia, että tekevät itsemurhia. Suru on raskasta ja kiinalaisnaiset ovat
joutuneet kätkemään tunteensa sisälleen vuosikymmenten ajan. Naisten tarinoista
paistaa kommunismin julmuus ja epäinhimillisyys, puutteet yhden lapsen
politiikassa ja esi-isien palvonnan pimeys. Nämä kolme ovat olleet tuhoisa
yhdistelmä lukemattomalle joukolle pieniä tyttöjä ja rikkinäisiä, surun
murtamia naisia.
Sydäntäsärkevä oli Xinranin teoksessa myös luku ns. kiintiönylittäjäsotureista, jotka eivät henno tappaa tyttölapsiaan vaan
matkustelevat junalla ympäri Kiinaa synnyttämässä eri paikoissa poikaa
odottaen. Aina kun seuraavan lapsen laskettu aika lähestyy, edellinen pikkuinen
jätetään vaikkapa juna-asemalle toiveena että joku löytäisi ja huolehtisi. Voin
nähdä mielessäni kuvan siitä suloisesta Xinranin tapaamasta
puolitoistavuotiaasta kiinalaistytöstä, jonka vanhemmat jättävät
asemalaiturille ja itse jatkavat raskain sydämin junalla seuraavaan kaupunkiin.
Lapsi hymyilee, koska ei ymmärrä, ettei näe vanhempiaan enää koskaan.
Suurivatsainen äiti itkee joka yö ja näkee unta neljästä tyttärestään, jotka
kukin vuorollaan on jätetty matkan varrelle. Kotikylällä jossakin kaukana
anoppi odottaa pojanpoikaa suvun jatkajaksi. Takaisin ei ole tulemista ilman.
Kiinnostaisi tietää, minkälaista Kiinan maaseudulla
on nykyään, jos vielä 1990-luvulla, ihan eilen, on ollut niin alkeellista, että
hirvittää. Vaikka Kiina on muuttunut 2000-luvulla kiivaasti länsimaiseen
suuntaan, sen naiset kätkevät sydämeensä edelleen valtavan määrän patoutunutta
surua ja katkeruutta. Nykyajan äidit ja äitien äidit ovat eläneet kommunismin varjossa
siinä uskossa, että suuri aate tulee aina ennen perhettä. Haleja ja sylejä ei ole
saanut vaikka olisi kaivannut. Nyky-Kiinassa yhteiskunta on erittäin
kilpailuhenkinen. Töitä tehdään aamusta iltaan. Suurissa kaupungeissa lapsen
yliopistopaikkaa mietitään jo taaperovaiheessa. Miljardivaltiossa maaseudun ja
kaupunkien välinen ero on räikeä. Varakkaissa yhden lapsen perheissä lapset
ovat nykyään hemmoteltuja pikku keisareita, mutta ökyrikkaiden rinnalla
Kiinassa on myös paljon toivotonta köyhyyttä.
Etenkin maaseudulla poikalapsi on
edelleen suvun ykköstoive. Sukupuolen perusteella tehtävät abortit ovat
kiinalaislääkäreille menestyvä bisnes. Naimaikäisille nuorille miehille ei
monessakaan kylässä tunnu löytyvän puolisoa, koska poikavoittoisuus näkyy
kokonaisessa sukupolvessa. Yhden lapsen perheissä ainokaiseen kohdistetaan
valtavat odotukset. Kasvojen menettämisen pelko on vahva, kunnia ja häpeä kamppailevat. Välit katkaistaan
helposti, jos aikuinen lapsi hölmöilee.
Länsimaissa on paljon Kiinasta
adoptoituja tyttöjä, jotka kyselevät adoptiovanhemmiltaan: Miksi minun
kiinalainen äitini ei halunnut minua?
Ja kiinassa joukko aikuisia naisia, jotka kyselevät tuskissaan: Missä minun
tyttäreni on? Miksi en saanut pitää häntä? Näihin kysymyksiin Xinran osaltaan haluaa olla vastaamassa. Kirjojen
lisäksi hänen perustamansa The Mother´s Bridge of Love auttaa Kiinasta
adoptoituja tyttäriä ja heidän biologisia äitejään saamaan yhteyden. Usein se
on mahdotonta, mutta jo pelkkä kulttuurillisen tiedon saaminen, kiinalaisten
naisten sielunelämän avaaminen, auttaa adoptiotyttäriä ymmärtämään äitiensä
ratkaisuja.
Entä Suomi? Kiinalainen hirvittävä, riipaiseva
takapajuisuus on kai kyllin kaukana nyky-Suomesta edes verrataksemme niitä? Vai
onko? Kiinalaisten äitien tapauksessa
politiikka, perinteet ja sosiaalisen ympäristön aiheuttamat odotukset olivat
pääsyitä äitien tekemille tuskallisille ratkaisuille ja ilman niitä äidit
olisivat oletettavasti valinneet toisin. Mutta he eivät nähneet vaihtoehtoja,
ei ollut takaporttia, ovea, josta livahtaa. Olen lukenut kirjan jo kaksi kertaa
ja itsekin pienten tytärten äitinä tunnen erittäin vahvasti noiden naisten
tuskat nahoissani ja tarinat todella koskettavat syvältä. Lapsensa
pakahduttaneet tai muuten pois luovuttaneet äidit eivät ole
alkuasukaskulttuurin kivisydämisiä hirviöitä, vaikka heidät olisi helppo nähdä
sillä tavalla. Siten he olisivat mahdollisimman kaukana meistä, sivistyneistä
länsimaalaisista. Mutta äidinvaisto ja –rakkaus ovat universaaleja tunteita.
Kiinalainen sanonta ilmaisee sen hyvin: Jokainen synnyttänyt nainen
tuntee kipua, mutta tyttölapsen synnyttänyt äiti tuntee kipua myös sydämessään.
En voi olla ajattelematta abortteja. En, vaikka
tiedän, että niistä on tässä hyvinvointivaltiossa poliittisesti epäkorrektia
puhua. (Kiinalaisetkin muuten käyttävät vastasyntyneen tappamisesta
kiertoilmaisua ”pakahduttaa”, koska se ei kuulosta niin julmalta kuin
tappaminen tai murhaaminen.) Raskauden keskeytykseen päätynyt äiti kantaa usein sydämessään
läpi elämänsä kipua tapahtuneesta: lapsen oletettu laskettu aika palauttaa
mieleen, minkä ikäinen lapsi olisi tänä vuonna, kummankohan näköinen hän olisi, mielessä risteilevät kysymykset,
olisiko sittenkin ollut mahdollista, entä jos olisin valinnut toisin... Harva voi puhua niistä tunteistaan, koska pelkää
tuomitsemista. Moni kummastelee abortin kokeneiden pitkäaikaista, vuosien jälkeen pulpahtelevaa surua. Tilanne on nurinkurinen.
Aborttia on kutsuttu provosoivasti naisen oikeudeksi, jonka nainen voi halutessaan itse valita. Miten oikeudesta voisi
tai saisi tuntea surua tai katumusta? Voiko naisella tosiaan olla lain turvaama oikeus lopettaa kohdussaan kasvavan lapsen elämä sen enempää kuin vastasyntyneenkään?
Mitä enemmän olen opiskellut raskaudenaikaista biologiaa, sitä kauheammalta se
tuntuu. Pienet sormet, varpaat, sydän, kynsien alut, verisuonet...
Ei ole olemassa hetkeä,
jolloin alkio tai sikiö muuttuisi lapseksi. Hedelmöittymisestä alkaa katkeamaton kehityskulku, joka ei pääty synnytykseen vaan jatkuu läpi elämän. Ei ihminen tule koskaan valmiiksi. Joskus hävettää tämän sivistysyhteiskunnan puolesta.
Kyseenalaiset asiat verhotaan keisarin uusiin vaatteisiin. Epäkohtia ei saa osoittaa
sormella, ettei häpeä paljastu. Kiinassa tyttölapsen pakahduttamisen jälkeen
omatuntoa puhdistettiin vähättelemällä tapahtumaa sanoen, että kyseessä ei
ollut lapsi. Jos olisi ollut, suhtautuminen olisi ollut erilaista, hoivaavaa. Onko meilläkin niin? Jos down-lasta odottavat
vanhemmat päättävät, että kysessä ei ole lapsi vaan joku muu, sen elämä on
oikeus lopettaa?
Eikö suomalainen yhteiskunta voi muuttua kannattamaan enemmän elämää kuin kuolemaa? Tehdä yhä useammalle helpoksi päätöksen pitää yllätyslapsi. Että häpeä, taloudellinen asema, perhetilanne, vahinko, lipsahdus, yllätys, yksinhuoltajuus, vauvan oletettu sairaus tai vammaisuus, sukupuoli, väärä ajankohta, äidin kesken jäävä koulu, nuori tai vanha ikä, kiireinen työ, uraputki, edellisten lasten lukumäärä tai edes oma jaksaminen ei olisi syy eliminoida pieni ihminen. Löytyisi tukea, ymmärrystä ja oikein kohdennettua apua tilanteeseen, joka mitä ilmeisimmin on äidille hankala, koska ratkaisua päätyy miettimään.
Eikö suomalainen yhteiskunta voi muuttua kannattamaan enemmän elämää kuin kuolemaa? Tehdä yhä useammalle helpoksi päätöksen pitää yllätyslapsi. Että häpeä, taloudellinen asema, perhetilanne, vahinko, lipsahdus, yllätys, yksinhuoltajuus, vauvan oletettu sairaus tai vammaisuus, sukupuoli, väärä ajankohta, äidin kesken jäävä koulu, nuori tai vanha ikä, kiireinen työ, uraputki, edellisten lasten lukumäärä tai edes oma jaksaminen ei olisi syy eliminoida pieni ihminen. Löytyisi tukea, ymmärrystä ja oikein kohdennettua apua tilanteeseen, joka mitä ilmeisimmin on äidille hankala, koska ratkaisua päätyy miettimään.
En usko, että kukaan on katunut päätöstä olla keskeyttämättä raskauttaan. Niitä toisia taas on liian paljon. Xinranista oli varmasti
hirveää istua kyläpäällikön talossa poliisien otteissa ja nähdä pienen vastasyntyneen
tytön raajojen liikahtelevan likasangossa voimatta tehdä mitään. Välillä länsimaisissa sairaaloissa myöhäisen abortin jälkeen myös sikiö saattaa liikahdella kaarimaljassa ja
yrittää taistella hengestään. Kätilöillä on kielto puuttua asiaan. Luontainen hoivavietti pitää paaduttaa. Äidit
ikävöivät myöhemmin lapsia, joita eivät koskaan oppineet tuntemaan, eivät
saaneet koskaan ottaa syliin. Unohtaminen on vaikeaa, mutta oikeanlainen tuki voi helpottaa asian käsittelyä. Lapsen oikeuksien tärkein, mutta harvoin
toteutunut kohta pitäisi niin Kiinassa, Suomessa kuin jokaisessa muussakin
maassa olla oikeus elää, myös äidin
kohdussa.
Ps. Tukea, keskusteluapua ja vertaisryhmätoimintaa niin abortin tehneille
kuin yllätysraskaana oleville voi saada ainakin Itu-työstä:
http://ituprojekti.net/fi/.
Kiitos jakamastaan aiheesta, laittoi kyllä ajattelemaan.
VastaaPoistaHei!
VastaaPoistaTörmäsin blogiisi, kun joku sitä suositteli Facessa. Laitan kyllä lukulistaan, todella kiinnostavia ja hyvin kirjoitettuja ja kauniisti kuvitettuja tekstejä, mitä nyt muutaman olen lukenut. :)
Tämä juttu sai kyllä kyyneleet silmiin ja surun sydämeen. Itsekin tyttölapsen äitinä en haluaisi edes kuvitella, mitä monet äidit joutuvat ja ovat joutuneet kokemaan. Niin väärin!
Kiitos kirjoituksesta!