Pitkä matka paratiisiin - Ruandan ja Aleppon maailmanloput

Luin vähän aikaa sitten Leah Chishugin kirjan Pitkä matka paratiisiin (2011) ja se tuli mieleeni elävästi myös tästä muutaman päivän takaisesta Hesarin uutisesta. Lehdissähän on nyt jonkin verran kirjoitettu tuosta Aleppo-paran keissistä. Syyrian pääkaupunki siis, joka on ollut vuosia taisteluiden kourissa ensin sisällissodan takia ja nyt hallituksen joukkojen miehittämänä. Ja nyt uutisoitiin, että koko Aleppo on ilman vettä. Siis koko Aleppo, kaksi miljoonaa ihmistä ilman juomavettä! Tälläkin hetkellä... Mitä luulette siitä seuraavan? YK:n mukaan tilanne voi johtaa katastrofiin. Minusta se on katastrofi. Artikkelissa kommentoitiin, että Itä-Aleppo muistuttaa maailmanlopun näyttämöä. Ruumiita lojuu kaduilla, raunioita on joka puolella, sairaaloista enää kaksi auki. Tässä  uutisessa YK:n lastenjärjestön varajohtaja Justin Forsyth toteaa BBC:lle osuvasti: “Maailma katsoo sivusta, kun Aleppo kuolee hitaasti.”

Leah Chishugin kirjan tapahtumat sen sijaan kuuluvat jo lähihistoriaan kuvaten kirjoittajansa pakomatkan Ruandan kansanmurhan keskeltä pari vuosikymmentä sitten. Vaikka konflikti oli luonteeltaan erilainen kuin Aleppon tapahtumat, näyttämö on samankaltainen tavallisille perheille tapahtuvine hirveyksineen. Tilanne ei ole kenelläkään kontrollissa. Ruandan kansanmurhan tapahtuessa 1994 Chishugi oli 17-vuotias teiniäiti, joka pakeni tappajia pois maastaan ja lopulta koko Afrikasta. Nimi Pitkä matka paratiisiin juontuu siitä, kuinka vaivalloisen ja vaarallisen, vuosien pituisen matkan nuori nainen teki ennen kuin pääsi turvaan. Nyt Chishugi asuu Englannissa ja kirjoitti tämän kirjan, jotta näin ei enää pääsisi tapahtumaan. Kuitenkin todistamme taas monien kansojen tragedioita ja viittaan nyt esmerkiksi juuri Syyriaan ja Isiksen operaatioihin laajemmallakin alueella, vain pari mainitakseni. Onko jokin muuttunut? Minusta tämä menee vain hullummaksi. Tällaiset selviytymiskirjat auttavat ymmärtämään hieman pakolaisten ja turvapaikanhakijoiden mielenmaisemaa, raottavat ehkä jotakin siitä, kuinka hirveitä kokemuksia monilla heistä saattaa olla hiljattain takana. Tämä surullinen uutinen vastaanottokeskuksissa tapahtuvista itsemurhista ei yllättänyt. Kokemukset varmasti kummittelevat mielessä pahimmillaan loppuiän.




Leah Chishugin kirja on vaikuttava. Olin kuullut Ruandan kansanmurhasta käsitteenä, muttei minulla ollut juuri mitään käsitystä, mitä se todella tarkotti, millaista siellä oli. Teos avasi hienosti veritekojen hirveyden lisäksi myös konfliktin syitä ja kaiken järjettömyyttä. Kansanmurhassa oli kyse kahden Ruandassa asuvan kansan, hutujen ja tutsien, välisten katkeruuksien kärjistymisestä, kun hutukapinalliset perustivat ääriliikkeen, interahamwen, joka tappoi säälimättömästi yli 800 000 tutsia. Kukaan hutu ei voinut jäädä puolueettomaksi ellei halunnut menettää omaakin henkeään. Tilanne kärjistyi silmittömäksi teurastamiseksi, jossa hutuaviomiehet tappoivat tutsivaimojaan ja naapurit ilmiantoivat toisiaan. Jokainen löydetty tutsi tapettiin, useimmat mahdollisimman raa’asti viidakkoveitsillä. Ampuminen olisi ollut liian armollista. Hutut erottivat viholliset nenän muodosta, jos joku tutsiparka yritti pelastuakseen esittää muuta. Jos nenä oli eri muotoinen kuin itsellä, piti tappaa. 

Hemmoteltua elämää kansanmurhaan asti viettänyt Leah Chishugi osoittautui poikkeuksellisen sisukkaaksi nuoreksi naiseksi paetessaan pienen vauvan ja pelokkaan apulaistyttönsä kanssa hututappajia. Kontrastia tositarinaan lisää se, että Chishugi muistelee aluksi onnellista lapsuuttaan, kaikki oli ollut hyvin suuressa ja vauraassa tutsiperheessä. Kansanmurhan alettua koko maa kuitenkin muuttui radikaalisti kuten jokainen teurastusta omin silmin todistanut ihminenkin. Chishugi kritisoi kirjassan rauhanturvaajia, joita oli runsaasti maassa kansanmurhan aikaan, mutta jotka eivät todellisuudessa “puolueettomina” saaneet tai voineet tehdä mitään auttaakseen uhreja. He olivat paikalla, mutta murhaajia pakeneville ihmisille heistä ei ollut mitään hyötyä.  He turvasivat hutuille tappamisrauhan.
Chishugi kohtasi matkallaan monia läheltä piti -tilanteita ja on suoranainen ihme, että hän on selvinnyt hengissä kirjoittamaan tätä kirjaa. Kauhunmaiseman voi lukijakin nähdä silmiensä edessä, Chishugi kuvailee elävästi kuolleen ihmislihan loputonta löyhkää, tapettujen äitiensä rintoja hamuilevia vauvoja ja hylättyjä taaperoita ruumisröykkiöiden vierellä, tappajien käynnin jäljiltä autioituneita maaliskyliä, ihmisten petollisuutta ja hulluutta. Tilanne on aivan absurdi, yhtäkkiä mukavastakin naapurinmiehestä tai puolitutusta kuoriutuu verenhimoinen tappaja, jota pitää paeta kaikin keinoin. Nunnatkin ilmiantavat kirkkoon henkensä edestä paenneet raukat. Chishugi kuvaa, kuinka tavallisetkin hutut tuntuivat olevan kuin transsissa ja toteuttavan vain koneellisesti ylhäältä annettuja käskyjä. Tappajarobotit. Eikä tämä  ole mistään huonosta väkivaltaelokuvasta, olisikin. Pahuus on pohjatonta kun se pääsee valloilleen. 

“Vajosin maahan ja olin jo liian heikko liikkuakseni. Tunsin käsien nostavan minut ja tiesin eltaantuneesta hajusta ja pehmeän lihan ja kovien luiden kosketuksesta, että minut oli heitetty kuolleiden ruumiiden joukkoon. Sitten kaikki musteni.”

Vaikka Chishugi joutui muiden tutsien lailla kohtaamaan kansanmurhan vuoksi hirveitä asioita, saamaan elinikäisiä traumoja ja menettämään kammottavalla tavalla perheenjäseniään, hän tapasi vuosia myöhemmin erään, jonka asema oli vielä surkuteltavampi. Hän vieraili vankilassa tapaamassa miestä, joka oli tappanut hänen rakkaat sisaruksensa. Chishugi lähestyi miestä katkerana ja vihamielisenä mutta hänen taakkansa hieman keveni vankilassa ja itsesääli muuttuikin sääliksi tappajaa kohtaan. Ennen kansanmurhaa mies oli ollut tavallinen perheenisä, opettaja, joka kuoleman uhalla pakotettiin surmantöihin, kuten suuri osa muistakin hututappajista. Mies halusi selittää. 

“”Sen jälkeen kun tein sen, minusta tuli joku toinen. Tiedän, ettei se tuo sinun rakkaitasi takaisin, mutta usko minua kun sanon: minä elän helvetissä joka ikinen päivä.” hän sanoi. 
         Oli selvää, ettei hän pelännyt vankilaa tai kuolemaa: hänen ainoa toiveensa oli kuolla. Hänen oli mahdotonta enää elää itsensä kanssa. 
    “Tiedättekö, he pakottivat minut tappamaan vaimonikin. Hän oli tutsi. Ei yksikään ihminen voi sellaista tehdä. Tiedän sen nyt.” Hän oli unohtanut meidän läsnäolomme ja hoki itsekseen: “Minä tapoin heidät kaikki. Minä tapoin heidät kaikki.”
     En ollut koskaan nähnyt ketään yhtä kärsivää kuin tuo mies joka istui edessäni ja itski hallitsemattomasti. Katsoin häntä ja ymmärsin, ettei yksikään inhimillinen olento voinut tehdä asioita, joita hän oli tehnyt. Jokin oli ottanut hänet valtaansa”

Chishugin loppukaneetti tapaamisesta läheistensä murhaajan kanssa:

“Olin kärsinyt määrättömästi kansanmurhan aikana ja sen jälkeen. Tiesin kuitenkin, ettei minun tuskani olisi koskaan yhtä suuri kuin tuon miehen, sillä minulla ei ollut verta käsissäni. Ei ole suurempaa tuskaa kuin olla kykenemätön pesemään toisten verta käsistään.”



Kuva kuvassa: seinäkalenterin lintukuva Hannu Korpela. Kalenterin teksti: "Jos mahdollista on ja mikäli teistä riippuu, eläkää rauhassa kaikkien ihmisten kanssa." Room. 12:18

Kommentit