Hyry: Maantieltä hän lähti

"Ja kun hän söi, hänen mieleensä tuli kirkas syksy, jolloin pakkanen on puhdistanut joen veden ja pojat pyytävät koukuilla mateita, ja jolloin pakkanen on kypsyttänyt puolukat metsissä ja karpalot soilla, ja jolloin ilma on sellaista, että kun sitä hengittää, osa kaikesta siitä menee ihmisen sisälle ja tekee olon vaikeaksi."


Finlandia-palkitun Antti Hyryn kirjallinen tuotanto oli minulle aivan tuntematon, kunnes lukupiirissä käsittelimme Hyryn esikoisteoksen, novellikokoelman Maantieltä hän lähti (1958). Se koostuu lyhyehköistä novelleista, joissa tavallaan palataan olennaisten asioiden alkulähteille. Luonto ja sen kuvaus on suuressa osassa. Kerronta on yksinkertaista, esimerkiksi henkilöillä ei useinkaan ole nimiä, he ovat vaikkapa vain "poika", "pyykkäri", "sotamies", "päivystäjä". Kuin kuka vaan, ei joku tietty.

Hyryn novelleissa on hieman sellaista haikeaa surumielisyyttä, mutta myös puhdistavaa tyytyväisyyttä pieniin asioihin. Sotien kaiut kuuluvat, ehkä Hyry peilaa novelleissa myös omaa lapsuuttaan. Eniten jäi mieleen niminovelli "Maantieltä hän lähti", josta ylempi katkelmakin on. Kyseisessä novellissa on säväys maagista realismia kasvavine ja kutistuvine ruumiinosineeen. Lukupiiriraatimme päätyikin näkemään novellin allegorisena: päähenkilö koluaa tiedon maailmaa avaruutta myöten, mutta tajuaa jotain todella oleellista vasta kotipöydän ääressä greippiä haukatessaan. 

Novellikokoelman kanssa samassa painoksessa oli myös Hyryn romaani Kevättä ja syksyä (1958). Selailin sitä sillä silmällä, ettei olisi hullumpi lukukokemus varmaan sekään. Varsinkin kun tunnettu modernisti Eeva-Liisa Manner kirjoittaa takakannessa: 
"Tulee hyvä olla kun lukee Hyryä, on kuin makaisi puhtaaksi pestyssä pirtissä palttinalakanoiden välissä. Kevättä ja syksyä on meillä lähes ainoa romaani, jossa ei ole mitään asiattomuutta, mitään liioittelua tai luulottelua. Sellaisena se on tärkeä kirja, jonka asema myöhemmin vain kirkastuu."

"Niilo muisti heinäntekoa ja aikoja, jolloin oli kasvanut. Taivas ylhäällä oli sininen. Hän tunsi ikävää, joka oli kuin ainoa ote elämään ja maailmaan." 
                                                       (Kevättä ja syksyä)

Ylin kuva: Kimmo Korpela