Yhden lapsen kansa


Mari Mannisen juuri ilmestynyt Yhden lapsen kansa - Kiinan salavauvat, pikkukeisarit ja hylätyt tyttäret (2016) on täsmävastaus aiempiin pohdintoihini, mitä Kiinalle ja varsinkin maan perhepolitiikalle kuuluu nyt. Teos keskittyy yhden lapsen politiikan monipuoliseen ruotimiseen eri näkökulmista, tavallisten ihmisten tarinoiden kautta. Aiemmat Kiina-postaukseni (Xinranin sykähdyttävistä teoksista) löytyvät täältä ja täältä

Mari Manninen on suomalainen, Pekingissä asuva toimittaja, joka on tehnyt suuren työn kerätessään kirjaansa varten eri ikäisiä ja -taustaisia haastateltavia eri puolilta Kiinaa. Yhden lapsen politiikalla oli laajat vaikutukset mitä erilaisimmilla tavoilla ja Manninen on onnistunut tuomaan kirjaansa näitä ääniä, vähemmänkin kuultuja. Mannisen haastateltavana on mm. pojalleen vaimon ostanut isä, pakkoaborttiin joutunut äiti, vanhempiansa varten pänttäävä poika, Kiinasta Amerikkaan adoptoitu tyttö ja naapureiden lisääntymistä vahtinut rouva. Jokaisen kirjassa haastatellun henkilön lisäksi Manninen valottaa kiinalaisia käytäntöjä yleisemmälläkin tasolla. 

35 vuotta kestänyt ihmiskoe, yhden lapsen politiikka, on tämän vuoden alusta vihdoin muuttunut kahden lapsen politiikaksi. Viimeisinä vuosinaan yhden lapsen politiikka alkoi hieman höllentyä, mutta oli kuitenkin voimassa vuoden 2015 loppuun asti. Edelleen lapsiluvun raja on kahdessa, joten kokonaan perhesuunnittelupolitiikkaa ei ole vapautettu. Manninen kuvaa kirjassaan järkevästi myös yl-politiikan synnyn syitä eikä vain seurauksia. En esimerkiksi tiennyt, että Kiinan talouden noustessa kasvuun väkilukua haluttiin vähentää BKT-lukujen vuoksi, jotta ne näyttäisivät muulle maailmalle suuremmalta. Kiinnostava huomio on, että vaikka yhden lapsen politiikka aiheutti lukemattomille kansalaisille hyvin traumaattisia asioita, kaikki kiinalaiset eivät suinkaan pidä politiikkaa huonona asiana. Mannisen mukaan suurimmalla osalla kiinalaisista tuntuu olevan isänmaallinen käsitys hyvästä keskushallinnosta, mutta pahoista paikallisviranomaisista, jotka aiheuttivat yksilöiden kärsimykset. 



Kiina on niin suuri maa, että yl-politiikan toteuttaminen käytännössä vaihteli alueittain melko paljon. Toisaalla oltiin ehdottoman tiukkoja, kansankielellä armottomia, toisaalla taas katsottiin useammin läpi sormien, varsinkin lahjuksia vastaan. Maaseudulla ja kaupungeissa oli ja on edelleen isoja eroja. Hyvin moni kaupunkilaisten työpaikoista on valtion tarjoama, joten toisen lapsen maailmaan saattaminen, edes vahingossa, olisi tuhonnut työuran lisäksi eläkkeen ja näin ollen koko toimeentulon. Pöyristyttävää yhden lapsen politiikan aikaisessa byrokratiassa oli, että sen ainoan lapsenkin piti syntyä juuri tiettynä ajankohtana, koska kylillä oli yhteiset vauvakiintiöt, joita paikallisviranomaiset vahtivat. Jos jälkeläinen sai alkunsa vääränä vuonna, se ei saanut syntyä. 


Mannisen kertomukset, voisi sanoa reportaasit, ovat kiehtovia. Kirjassa kerrotaan muun muassa pojasta, joka kovan kilpailun vuoksi opiskelee aamusta iltaan, vaikka haluaisi pelata jalkapalloa. Paperittomista "mustista lapsista". Pariskunnasta, joka lapsen synnyttyä muutti vanhempiensa paapottavaksi, koska ainokaisen hoito olisi muuten liian rankkaa. Naisesta, joka vahti kylän naisten kuukautisia, jakoi ehkäisyvälineitä ja suostutteli perheitä abortteihin. Kiinan hurjasta tyttö- eli nykyisemmin vaimovajeesta. Sitä lukiessa väistämättä miettii, miten erilaista Kiinassa olisi, jos puuttuvat tytöt olisivat saaneet elää, ne miljoonat. Ei tarvitsisi maaseudun poikien lähteä epätoivoisesti ostamaan Vietnamista vaimoa, joka sitten parin vuoden päästä karkaa takaisin. 


Jokainen tarina on hurjan kiinnostava, koskettava tai jopa huvittava, mutta kaikkein eniten minua silti säväyttivät kertomukset (pakko)aborteista ja (pakko)sterilisaatioista. Se on jotain niin jäätävää ja järkyttävää, ettei siihen ajatukseen voi tai halua koskaan tottua.

"Maaseudun naisia kohdeltiin välillä kuin karjalaumaa. Abortteja ja sterilisaatioita tehtiin puuduttamatta ja liukuhihnalla. Sterilisaatioita varten naisia saatettiin vain panna makaamaan vierekkäin maahan ja operaatio hoidettiin siinä." 

Jo pelkästään yhtenä, hurjana kampanjavuonna 1983 sterilisoitiin 20 miljoonaa naista. Abortti sen sijaan on Kiinassa (edelleenkin) hyvin yleinen toimenpide, oikeastaan monille jopa ehkäisymuoto siinä missä muutkin. Siitä on tullut sellainen, koska pitkään se oli käytännössä niin monille pakollinen, ainoa vaihtoehto. Yksityiset aborttiklinikat mainostavat ruusunpunaisin kuvin "kivutonta ja helppoa" toimenpidettä, jossa nainen saa olla "kuin kuningatar". Totuus on hieman toista. Yhden lapsen politiikan vapauduttua moni ei edes halua toista lasta ja abortteja tehdään vapaaehtoisestikin. Kiinassa on kuitenkin aiheutettu hurjat traumat miljoonille pakkosterilisoinnin tai -abortin uhreille yl-politiikan tiukkoina vuosikymmeninä. 



Vahinkoraskauksia Kiinassa on koko yl-politiikan ajan ollut paljon, koska valtion jakamat ehkäisyvälineet olivat pitkään surkeita. Toki ultrauslaitteiden kehityttyä moni tyttölasta odottanut päätyi "vapaaehtoisesti" aborttiin pojan toivossa. Oikeastaan Kiinassa monen ihannetoive olisi ollut saada sekä poika että tyttö, mutta valtion asettamissa raameissa oli pysyttävä. Alkeellisella maaseudulla köyhyyskin vaikutti tyttöjen syrjimiseen. Joillakin alueilla saattoi tietyin reunaehdoin saada luvan toiseenkin vauvaan (esim. vammainen esikoinen), mutta etenkin maalla poika oli monestakin syystä ykköstoive. Ja nykyään yksinäisiä ja turhautuneita poikamiehiä pyörii vanhempiensa nurkissa, kun ei löydy vaimoa sitten millään, ei omalta eikä naapurikylältäkään.

On kammottavaa, kuinka määrätietoisesti perhesuunnitteluviranomaiset tekivät kaikkensa, jotta voisivat hallita ihmisten intiimiä elämää. Virkamiesten muodostama byrokratiakoneisto toimi tosiaan kuin kone. Missä on ihmisten oikeus yksityisyyteen ja vapauteen? Ne hoitivat ehkäisyn, määräsivät ajan lapsenteolle, pahimmillaan hakivat kotoa voimakeinoin aborttiin, tai jos luvattomia lapsia oli jo päässyt syntymään eikä sakkorahoja kuulunut, saatettiin perheen katto hajottaa. Viranomaiset eivät ole ylempiensä pelossa juuri inhimillistä armoa voineet osoittaa. Vauvatkin ovat ihmisiä, mutta se ei ole liikuttanut kylmää byrokratiaa. Aborttiin painostamista ja pakottamista on ilmennyt viime vuosiin asti, joskin vähemmän kuin 20-30 vuotta sitten. Eikä viranomaisille ole ollut kauheasti väliä, missä raskauden vaiheessa abortti tehdään - jos lapsi on luvaton, niin vaikka sitten viimeisillä raskauskuukausilla. 

Rouva Zhang vietiin aborttiin väkisin, haettiin kotoaan suurella porukalla:

- Sitten he pistivät piikin vatsaani. Piikin piti tappaa lapsi. (---) Synnytys alkoi yöllä, se kesti tunteja, se oli paljon vaikeampi ja kivuliaampi kuin ensimmäinen synnytykseni. Viideltä aamulla lapsi syntyi. Se oli tyttö, hyvin suloinen.
   Zhang itkee taas, ja puhelimesta kuuluu vain niiskutusta ja nieleskelyä.
- Tyttö ei ollutkaan kuollut. Se oli yhä elossa ja alkoi itkeä. Lääkäri upotti tytön vesisankoon. Sitten lääkäri vain käveli pois sanomatta mitään.

Tämä on 2000-luvulta. 
Ei paljon eroa niistä Xinranin kertomuksista. Mannisen kirja täydentääkin hyvin sitä kuvaa, joka syntyi lukiessani Kiinan kadotetut tyttäret. Kannattaa ehdottomasti lukea Yhden lapsen kansa. Tulee taas vähän viisaammaksi. Ymmärtää ehkä, miten paljon haluaisi tietää lisää.





Kommentit